Kuvasin Hämärän vyöhykkeen vuosina 2009 ja 2010, marraskuusta marraskuuhun. Tuona talvena satoi ennätyksellisen paljon lunta. Ja tuona kesänä oli ennätyksellisen pitkä hellejakso. 

Olen kuvannut kohta puolet elämästäni: eduskuntaa, tietöitä, luonnonilmiöitä, ihmisiä Afganistanissa, Irakissa ja Euroopassa. Maan tasalle pommitetussa Gazassa, juossut eduskunnan käytävillä pääministerin perässä. Jalkapalloa. Jääkiekkoa. Kaikille yhteistä on uutisarvo, joka välittyy eteemme sanomalehtien, netin ja television kautta. Kuvavirta on suunnaton ja äärimmäisen levoton. 

Minua alkoi vaivata, oliko pääasiallinen arvo kuvissani ihmisten kärsimys, epätoivo, negatiiviset tunteet: itkevä äiti kotinsa raunioissa sylissään pieni poika, utelias, ihmettelevä katse kasvoillaan. Pyrin olemaan kuvissani henkilökohtaisesti läsnä, mutta olivatko ne henkilökohtaisia kuvia? 

Ajankohtaisten asioiden välittäminen on tietysti välttämätöntä. On tärkeää, että maailma tietää kriisialueiden ahdingon. On tärkeää tietää MM-kisojen satasen voittajan nimi ja aika. On tärkeää, että ihmiset näkevät pääministerin kiemurtelevan kiusallisten kysymysten ristitulessa kuin mato koukussa. On tärkeää tietää myös VR:n talvipaniikista.

Mutta nuo kuvat syntyivät parin tunnin vierailuista, toimeksiannoista. Parhaimmillaan ulkomailla olinkin jo hetken kuluttua ilmastoidussa hotellihuoneessa lähettämässä kuvia toimitukseen. Mietin, että oliko se jopa eräänlaista kolonialismia. Kaikilla meillä on jonkilainen tarve jättää jälkeensä jotain itsestään, jotain henkilökohtaista. Ehkä valheellinenkin ajatus siitä, että jokin itsestä jatkaisi elämää kuoleman jälkeen. Toivoin löytäväni kuvaajana itseni. 

Eräänä marraskuisena aamuna astuin kotiovesta ulos tutulle kadulle kirkkaan valon ja varjon keskelle, ja tunsin, että tässä oli etsimäni. Näin lähellä. Arkinen katu, arkiset ihmiset, joiden ohi joka aamu kävelin näkemättä mitään. Mutta aivan kuin gazalaisen kiviröykkiöiksi pommitetun talon takana, tämänkin kadun ja noiden talojen takana sykki elämä. Ei ehkä niin dramaattisena tai maailmanpolttavana, mutta elämä kuitenkin. 

Kaiken takaa löytyi yksinäisyys. Pakahduttava yksinäisyyden tunne keskellä aukeaa maisemaa, mutta joka peittyy kaupungin tuttuun kotoisuuteen. Syntyi Hämärä vyöhyke, alue jonka läpi päivittäin kuljen, mutta jota en ennen ollut nähnyt. Vyöhyke jossa olin koko elämäni elänyt. 

Yksinäisyys. Hämärä vyöhyke.